Ystävänpäivä

Tiedostan, että tämä ei ole moka, mutta kun ystävänpäivä ja ystävät!

(Asianomaiset tunnistanevat itsensä, vaikka olenkin nimet muuttanut yksityisyyden vuoksi)

___ 

Ystävänpäivä on aina merkinnyt mulle toisen kummisetäni nimipäivää, erään tuntemani nirppanokan syntymäpäivää sekä muutamia vuosia sitten paniikkipäivää, jollloin "tj4" vanhojen tansseihin. Aiemmin on tullut surtua sitä, kun varsinaista Valentinea ei ole ollut, prinssiä hohtavassa haarniskassaan, mutta en ole tullut ajatelleeksi ystävänpäivän varsinaista merkitystä. Ystäviä ja heidän merkitystään.

Meitähän oli ns. alunperin viis tyttöä – tuhoon tuomittu yhdistelmä tosiaan, koska pariton määrähän on aina, no, pariton. Mahdoton yhtälö, johon ei tepsi edes toisen asteen ratkaisukaavat, sillä laskin pukkaa syntax erroria, vaikka kuinka yrittäisit.

Kaikki alkoi koosta.(Koolla on väliä :D) Kati. Tyttö, jonka kanssa tunnettu eskarista asti. Tyttö, joka on kiskonut mua jaloista eskarin tiloissa olleseen linnaan hokien ”Anna nanna pannari”. Tyttö, joka aina kohteliaasti kysyi multa lupaa matkia ja aina sai luvan.
Tiet meinasi ensimmäisen kerran erota koulun alkaessa, koska oltaisiin menty eri kouluun. Vanhemmat kuitenkin antoivat periksi ja tyttö seurasi mua samaan kouluun, johon hänellä oli 11 kilometrin matka.

Vuosi 1999. Seison vanhempieni vieressä jännittyneenä tuulipuku päällä, lippis päässä ja vaaleanpunainen heppakuvioinen reppu selässä. Kati seisoo lähellä äitinsä kanssa. Iso muurattu rakennus. Punaisilla tolpilla tuettu, kapea katos. Kaksi naista huutelemassa pienten, pelokkaasti katselevien nappisilmien nimiä aakkosjärjestyksessä.

”Enni on paljon kivempi kuin Anna-Maija!”
”Eipäs ole. Mä ainakin menen Anna-Maijan luokalle!”
”No, mä meen Ennin! Olin sen luona tutustumassakin!”

Ja viimein koitti se hetki kun Anna-Maija sanoo ensin Katin nimen. Ja hetken kuluttua minun. Kuinka saattoikaan olla? Pieni ykkösluokkalaisen mieleni oli hämmentynyt, pettynyt. Tunne kuitenkin meni nopeasti ohi, oltiinhan me nyt samalla luokalla!

Ensimmäisellä tunnilla kun aapiset jaettiin, etsittiin kannesta Onni ja Enni – karhujen reitin varrelta eri asioita ja viitattiin kertoaksemme ne.
”Mä sanon mansikan!”
”Eikun mä. Mä näin sen ensin. Sano sä etana.”
”En mä haluu sanoo etanaa!”
Pian saatiinkin kuulla, että pitäisi pitää pienempää ääntä. Sopiminen siitä, kumpi saisi sanoa mitäkin, oli äitynyt hieman liian kovaääniseksi. Todennäköisesti Katin toimesta. Meistä kovaäänisempi, villimpi ja temperamenttisempi. Leijonapenaali vaelteli milloin kenenkin päässä ja olkapäällä mun, oudon, hiljaisen hissukan, huomaamattomasti huristellessa leppäkerttuterottimella parin sentin matkoja pulpettia pitkin aina opettajan kääntäessä selkänsä.

 Joskus ekalla leikittiin pallolla, kun se pallo lensi kauemmas ja Kati meistä tomerampana komensi mua hakemaan sitä. Tietenkin tottelin parasta ystävääni. Pallon löytyessä yksi meidän luokkalainen,Sini, tuli kysymään multa "Onks sulla kaveria?"
Muistan tilanteen niin elävästi. Fiksuna muksuna ajattelin opettajan "ketään ei sitten syrjitä" - sanat takaraivossa kaikuen, että jos sanon Sinille "joo", tämä lähtee ja opettajan haukansilmien totta kai nähdessä tilanteen joudun jälki-istuntoon syrjinnästä. Sanoin siis "ei" ja Sini kysyi, että oltasko me sitten kavereita. Vastasin myöntävästi ja sanoin vieväni pallon takaisin Katille.
Mentiin hiekkakentälle ja Kati oli tilanteen nähdessään istunut aidan viereen mököttämään ja siihen jäi. Viikon Kati kiukutteli mulle ja liikkui luokan toisten tyttöjen seurassa.
"Oo sää vaa sen Sinis kaa!"
Tästähän mäkin otin nokkiini niinkin rajusti, että uskonnon tunnilla kirjanmerkkiä värittäessä en käyttänyt lainkaan Katin lempivärejä punaista ja sinistä, koska oletin hänenkin jättävän mun lempivärini, keltaisen, kirjanmerkkinsä ulkopuolelle (jälleen kerran: Logiikka?).

Lopulta Kati rauhoittui ja meitä oli siitä lähtien porukassa kolme.
Sini oli hiljainen niin kuin mäkin. Vaaleat hiukset, siniset silmät. En oikeastaan tiennyt edes hänestä paljoa tuolloin. Mutta eihän se meidän kolmen ystävyyttä haitannut. Kiltti, kohtelias tyttö vakuutti vanhempani jo ensimmäisellä vierailullaan. Sain usein kuulla ihailua Sinin käytöstapoja koskien. Sini oli tuolloin porukan rauhanturvaaja. Kati suuttui kerran mun synttärijuhlilla ja siirtyi toiseen huoneeseen mököttämään hävittyään nintendopelissä pikkusiskolleen. Katin perään lähti ensimmäisenä Sini, joka jollain ihme keinolla sai kun saikin Katin takaisin toisten pariin. 

Oli talvinen aamu, kun ykkösluokan kevätlukukaudella pihaan tullessani luokkalaiseni Anne tuli esittelemään mulle uuden tytön, kaimansa, Annen, joka oli juuri muuttanut meidän pikkukunnalle. Tyttö oli mua ainakin kaksikymmentä senttiä pidempi ja vaikutti ujohkolta. Aluksi Anne päätyi liikkumaan luokan muiden tyttöjen kanssa, kunnes siirtyi meidän kolmikon jatkoksi. Ja me kaikki kolme kilpailtiin Annen suosiosta. 

Me kaks oltiin Annen kanssa kuin Pekka ja Pätkä taapertaessamme yhtä matkaa koulusta kotiin päin. Muistan kuinka meidän reput oli niin vääränlaiset kuin saattoi olla. Mulla ihan valtava, Annella pieni. Kerran punnitsin reppuni ja sen jälkeen ei jäänyt kellekään sukulaiselle epäselväksi, kuinka opettaja oli joskus antanut 5 kilon edestä läksyjä. Joskus oltiin menossa äidin työpaikan talviriehaan, muistan heittäneeni Annelle ehdotuksen, saisinko kutsua häntä päivän ajan siskoksi. Syynä oli yhdennäköisyys, jota oikeasti ei edes ollut, paitsi molemmilla oli kapeat kasvot. Matkalla talviriehaan syötiin nallekarkkeja. Puraistiin niiltä aina pää tai jalat irti ja liimattiin niitä toisiinsa kiinni tahmaisista kohdista. Bear centipede. Miten niin ruoalla ei saa leikkiä? 

Kakkosluokan alussa tuli taas uusi tyttö, Elli, meidän luokalle. Tämäkin liikkui ensin "pissisten" kanssa, mutta siirtyi Katin ”haluisitsä olla meidän kaa?” –kysymyksen myötä meidän porukkaan. Niin meistä tuli Viisikko. Kun yhdellä oli lots-a-lots-a-legs toukka, oli pian toisellakin. Ja yhdessä hujauksessa meidän toukilla oli varsinaiset salkkaridraamat meneillään.

Koulun pihalta löytynyt leppäkerttu päätyi meidän lemmikiksi. Sille rakennettiin koti koulun aidan reunalle ja ruoaksi kannettiin kourittain heinää. Kun yhtenä aamuna lemmikkikerttu ”Pinkyn” sijaan aidan vierestä hiekalta löytyikin astetta hengettömämpi versio, oli kaikkien mielestä selvää, että luokan toiset tytöt olivat leppäkerttukateudessaan tappaneet Pinkyn. Leppäkertulle järjestettiin hienot hautajaiset arkunkantajineen ja pappeineen. Päiväkirjan sivuille raapustin dramaattisen kuvaelman lemmikkimme hautajaisista ja siitä, kuinka opettajakin oli herkistynyt kehuessaan tilaisuutta kauniiksi. Lisäksi leppiksen alun perin löytänyt Kati sai multa kammottavan herkän sinisen adressin, johon olin muistokirjoituksen sievästi vohkinut kuollen naapurimme leskelle osoitetusta adressista. 

Neljännellä luokalla äidinkielen tunnille suunnitellun vitsiesityksen harjoituksissa mielikuvitus sai siivet. Niin syntyi meidän ensimmäinen näytelmä, jonka päätähtinä loistivat Sini ja minä. Vaikkakin ensin meidän touhujamme toisen kerroksen ikkunasta seurannut luokan pissiskuningatar kanteli opettajalle meidän vain juosseen ympäri luokkaa. Sehän oli vain luovaa hulluutta! 

Esitys oli toteutuessaan katastrofi. En vieläkään tajua, mikä logiikka siinä oli, että pidin itse äitini siistillä käsialla kirjoittaman käsikirjoituksen, kun taas Sinille ojensin itse erivärisillä geelikynillä tuhertamani lärpäkkeen. Ainiin, syy oli "Saat mun käsialasta selvää paremmin ku oot tottunu lukemaan sitä". Geelikynillä raapustetut nelosluokkalaisen harakanvarpaat vs. aikuisen siisti käsiala. Once again, missä mun logiikka? Ihmekös musta ei matemaatikkoa tullut. 

Pian Kati liittyi seuraan lavalle ja kun Anne ja Ellikin halusivat oman osuutensa sisällä vietetyistä välitunneista, keksittiin hieno tekosyy. Heistä tuli meidän kolmen managerit. Kuitenkin meidän näytelmäsarjan edetessä muutamalla jaksolla päätyivät manageritkin lavalle. Lavasteet kaatuivat monen näytelmän aikana vain kerran. Silloin pahaonnisesti ”nukkumassa” olleen Katin päälle. Tosin ”Tää ei kuulu esitykseen” –huudahdus kyllä nauratti yleisöä.

Kuudennen luokan keväällä joku kuitenkin meni vinksalleen. Lensin ulos kuin linnunpoika pesästään. End of it.  Siitäkin kuitenkin selvittiin.
Yläasteella päädyin Katin ja Sinin kanssa samalle luokalle. Palaset alkoi taas loksahdella paikoilleen ja homma palata takaisin entisille raiteilleen.
. Porukkaan liittyi muitakin.

Taitava, kaunisääninen leipurimme Laura, jonka kanssa tosin oltiin käyty samaa päiväkerhoa ja oltu samassa partioryhmässä. Tyttö, jota ärsyttävät puhelinmyyjät tuppaavat aina kiusaamaan. Enskerralla minä tuun ja syön ne.
Muistan kuinka joskus kerrottiin pitäneemme toisiamme itkupilleinä lapsina. Mutta minkä sitä herkkyydelleen voi.

Fiksu, aina niin tasainen ja hassu Veera, joka saattoi yhtäkkiä vaan alkaa taputtaa sua käsivarsiin ja nauraa.

Kuvataiteellinen lahjakkuus Iina,joka joskus ilmoitti haluavansa olla pingviini ja jonka naurua ei hevillä pysäytetä. Kukaan on tuskin unohtanut lukion äidinkielen opettajan katkeraa ”Mukavaa, että jollain on hauskaa” –kommenttia parituntisen naurumyrskyn keskellä.

Sekä hiljaiset pojat, musikaalinen Antti ja Matti, joka lähti oikeastaan yhtä vaivihkaa kun tulikin.


Tyttöjen kanssa oltiin Iinaa lukuun ottamatta kaikki samalla ilmaisutaidon kurssilla. Samaisella kurssilla tunsin vihdoin saavani taas vanhat kaverini takaisin. Me oltiin pitkästä aikaa rennosti yhdessä ja naurettiin mm. opettajalle ja sen typerälle "kisu tahtoo kodin" -leikille, jonka se aina itse hävisi. Ja nauretaan sille vieläkin. Hih.

Isoskurssin myötä meidän porukka taas laajeni parilla miesotuksella, joista toisen herrashenkilön kanssa en olisi ikinä kuuna päivänä uskonut ystävystyväni tuolloin. Asia, joka lähinnä teki mieli toteuttaa, oli motata kyseistä teinipojanturjaketta turpaan. Varsinkin kun tokkuraisena hetken torkuttuani herään ja kyseinen henkilö löytyy sängystäni. Tässä sitä kuitenkin ollaan edelleen neljän vuoden tuntemisen jälkeen, vaikkakin varmaan ollaan käyty vuoroin vieraissa ärsytyskynnyksellä. Lisää kaisloja!(hih. hih.)

No, ysiluokan jälkeen meistä kaikista tuli lukiolaisia. Lukion aikana jo ysiluokan aikana laajentunut porukka sulautui vahvemmin yhteen, eikä sen jälkeen eri paikkakunnillekaan muuttaminen ole meitä erottanut.

Merkitystä ei ole sillä,kuka on joskus tehnyt, mitä on tehnyt, kuka on sanonut mitä on sanonut, vaan sillä, että me ollaan ME. Ja meitähän on paljon, porukka on suurentunut kokoajan..
Meillä kaikilla on toisemme. Missä ikinä ollaankaan. (Patterin korjaamiseen ohjeet saa facebookista. Vaikkakin rikki se edelleen on :D) Kukin omanlaisensa persoona, kukin omalla tavallaan ihana. Takana pisimmillään 16 vuotta yhteistä taivalta.
Paljon on siis koettu ja paljon vielä edessä.
Harvoin sitä tulee sinällään ajateltua, missä olisinkaan ilman teitä? (hukassa)
En ole varmaan koskaan sanonut tätä, mutta:

Olette rakkaita.

 

tärisin viimeistä lausetta kirjoittaessani.

 

Jep, olisin todella hukassa.


 

En mä vois kuvitellakaan, ettei teitä olis ollenkaan, mun elämässä,

Hyvää ystävänpäivää <3

(ps. tiedän, että rakastatte mua nyt kun Tuuli soi teidän päässä loppupäivän)




En nyt tiedä itkeäkö vaiko nauraa, kello on melkee kolme yöllä ja aloitin tän ennen kahtatoista. Bloggerin fontit bugaa ja mulla on nälkä. Ruokkikaa mut. Phih.